" Se kamala tunne taas!"

Minä kun jo niin toivoin, että elämä olisi heittänyt luun. Mutta ei! Ei tietenkään! 

Kaikki tämä kiukuttelu johtuu siis siitä, että olen vain niin yksinkertaisen kyllästynyt kaikkeen. Varsinkin nyt kun ei ole työtä eikä oikein mitään tekemistä. Tai tekemistä olisi, mutta mikään ei jaksa kiinnostaa. Syysmasennusta siis kai. 

Ja kaikken päällä vielä se, etten millään tule raskaaksi. Miten hitossa se voi olla niin vaikeaa?! Muut tuntuvat tulevan raskaaksi, kun mies katsoo niitä. Niin ja kehitysmaissa naiset saavat lapsen kerran vuodessa. Eivätkä varmasti elä kovin terveellisesti. 

No niin, sain sen pois itsestäni! Hienoa! Kiukutella saa, mutta rajansa kaikella. Nyt taas mieltä paremmaksi ja pitää kai mennä lenkille. Siihen saa kiukun kivasti purettu!

Matka kohti unelmaa jatkuu!

"Hivenen tylsää odottelua!"

Tässä on taas mennyt aikaa viime kirjoituksesta. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Nyt tavoitteena on laihdutus ja sitten toivottavasti vielä tämän vuoden puolella se hedelmöitys. Olen jo niin innoissani. Kovat suunnitelmat käynnissä. 

Vaikkei vauva ole vielä edes pilke silmäkulmassa, olen jo suunnitellut kaikenlaista. Jopa kutsukortit ristiäisiin. Tiedän, että se on tässä vaiheessa täysin turhaa, mutta onhan se hauskaa suunnitella. Niin ja katselen vauvan vaatteita sekä muita tavaroita. Ja olenhan minä ostanut muutamia vaatteita jo valmiiksi. Sekin on tyhmää tai niin monet sanovat, mutta en vaan ole pystynyt vastustamaan kiusausta.

Henkilökohtaisessa elämässä menee kivasti pitkästä aikaa, Siinä yksi huoli vähemmän! Olen tavannut lähiaikoina muutamia oikein kivoja ihmisiä ja viettänyt aikaa uusien ihmisten kanssa. Käynyt jopa ulkona uusissa porukoissa. Ja mahdollinen ihastuksen kohdekin on löytynyt. Treffit tiedossa tulevaisuudessa. Jos sitten saisin muuta ajateltavaa ja jännitystä elämään. Ja onneksi tämä mies ei ole vastaan tätä hedelmöityshoitojuttua. 

Nyt vaan pää kylmä ja kohti uusia juttuja. Punttisalin kautta!

"Mä en enää halua olla yksin!"

Nyt uskallan sen jo myöntää muillekin. Yksin jääminen on aina ollut pahin pelkoni. Siis älkää nyt ymmärtäkö väärin, tykkään olla yksin kotona, lukea ja tehdä muita juttuja yksin. Mutta sitten aina joskus, yleensä huonoina päivinä, tulee mieleen että kuinka ihanaa olisi jos kotona olisi kaveri jolle kertoa kaikki se paha mitä päivällä on tapahtunut. 

Onneksi minulla on elämässä ihania ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja tukea kaikessa. Mutta eihän heidänkään päälleen voi kaikkea sälyttää. Siksi kai paasaan täällä ja harmittelen sitten loput yksin kotosalla. 

En tiedä haluanko koskaan aviomiestä tai vastaavaan, mutta olisihan se kivaa että kotona olisi joku onka kanssa saa viettää aikaa, harrastaa, katsella leffoja tai ihan vaan mököttää. Yksin toi kiukuttelukin tuntuu ihan tyhmältä, kun menee vähän hukkaan. Sitä kun ei viitsi yksin huutaa ja mesota, kun ottaa päähän. Sama pätee siihen, ettei viitsi juhlia kun on yksin. Mieliala laskee, jos ei sitten vedä kännejä. Tosin sillon vasta alkaa harmittaa, että kuinka säälittävä on, että juo yksin kotona.

Ja tiedän ettei lapselle voi kertoa kaikkea eikä varsinkaan kiukutella, mutta tulee olemaan niin ihanaa tehdä kaikenlaista lapsen kanssa. Mennä puistoon ja kyläillä. Niin ja leikkiä ihan vaan kotona. Eikä se edelleenkään tule olemaan helppoa yksin, mutta siitä tulee niin hienoa! Kokea pikkuisen kanssa kaikki asiat! Ja katsoa miten toinen kehittyy ja muuttuu.

Mutta siihen on vielä pitkä aika ja vauva on vieläkin pilkkeenä silmäkulmassa! Ehkä joskus, ehkä joskus!

"Meno jatkuu ja kovenee"

Viime kerrasta hetki aikaa. Nyt sitäkin enemmän kerrottavaa.

Eli kävin tosiaan siellä psykologilla. Ja vaikka kuinka sitä jännitin, kaikki meni hyvin. Matka onnistui yksin hyvin, vaikka Tampereen keskustassa olinkin hetken hieman hukassa. No, oikeat bussit löytyivät ja aikataulussakin pysyttiin. 

Psykologin käynti oli ensimmäinen minun elämässä. Onneksi siellä oli vastassa oikein mukava naisihminen. Ja sitten ei jännittänytkään yhtään. Puhuimme syitä ja siitä miksi lähdin tähän juttuun mukaan. Sain sanottua kaiken ilman itkua tai muita tunteenpurkauksia. Hän kyseli kaikenlaista, taloudellisesta tilanteesta, perhe- ja parisuhteista (HAH!) ja tulevasta. Niin ja siitä pelottaako se tuleva? Ei yhtään! Nyt saavat jo asiat muuttua ja kaikkea jännää tapahtua. Odotan innolla mitä (jos mitään) tapahtuu, jos ja kun vauva (vauvat) tulevat maailmaan.

Sitten kävi ilmi, että minun laboratorio kokeissa tosiaan oli jotain vikaa. Näin ollen minun pitää ottaa kortisonlääkettä ja mennä uuteen verikokeeseen. Sitten selviää tulevatko hormoonit lisämunuaisesta vai mistä. Nyt kun se monirakkulatauti on todettu, siihen voidaan alkaa miettimään hoitoa. Toistaiseksi mitään sen suhteen ei olla tehty. Seuraavaksi siis tosiaan lisää verta purkkiin ja odotetaan vastauksia. Sitten juttelen lääkärin kanssa taas jatkosta. Joka tapauksessa marraskuussa seuraavaksi Tampereelle taas. 

Elämme jänniä aikoja!

"Pitäskö jo lannistua?"

Ei tietenkään, tämänkin asian voi hoitaa. Tai ainakin niin toivon. 

Sain tänään soiton hoitavalta lääkäriltäni ja hänen mukaansa verikoearvoissani on paljon pielessä. Kaikki muut toimii hyvin, mutta hormoonitasot ovat ihan sekaisin. Niin ja nyt sain diagnoosin monirakkulataudista. Oireet minulla on aina ollut eli epäsäännölliset kuukautiset ja nyt se lapsettomuus. Liiallista karvan kasvua ei onneksi ole ollut. Harmillista tässä on se, että tilan näkee hyvin ultraäänessä, mutta kukaan lääkäri ei ole koskaan todennut sitä minulla. Siis ennen tätä. Asian olisi voinut hoitaa jo aiemmin, jos olisi ollut tiedossa.

No, nyt kuten melkein kaikessa, hoitokeinona on laihdutus. Se ei paranna tilaa, mutta helpottaa. Ja laihtumisen myötä raskaaksi tuleminen helpottuu. Koska tosiaa kaikki hormooniarvot olivat pielessä, joudun uusiin kokeisiin. Eli nyt syön kortisonia ja heti sen jälkeen otetaan verikoe. Täytyy nyt vaan toivoa, ettei sen takia tarvitse lähteä Tampereelle asti, koska koe otetaan klo 8 aamulla. (Pitää varmasti kohta alkaa miettiä Tampereelle muuttoa!)

Siellä psykologilla en ole vielä päässyt käymään, koska aika peruuntui viime viikolta. Näin ollen jännitys jatkuu ja tämän viikon keskiviikkona olisi uusi aika. Kumpa se tulisi pian ja menisi hyvin. Viimeksi tiedostin kyllä, että jännitin. Mutta en siinä määrin, että kun se peruuntui, olin aivan poikki. Siis fyysisesti! Nukuin kolme tuntia. Ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi mulla on elämässä hyviä ja kannustavia ihmisiä.

"Suuri päivä lähestyy"

Ylihuomenna se sitten tapahtuu! Joudun elämäni ensimmäisen kerran psykologin luo. Jännittää kuin pientä eläintä tienylitys. Mitä jos hän sanoo, etten ole soveltuva vanhemmaksi tai sovelias tähän koko juttuun? Kaikki aika, raha ja eritoten toiveet valuu hukkaan. Eipä silti, että poraisin rahan perään. Mutta vaihtoehdot tämän kariutumisen jälkeen eivät ole hyvät. Mistä mä sitten teen lapsen itselle? Adoptio ei tule kyseeseen, valitettavasti.

No, toisaalta nyt pitää laittaa jäitä hattuun ja ajatella positiivisesti. Kyllähän mä ihan järjissäni olen ja ihan viisas ihminen. Eikä tämä perustu vai omaan havaintoon. Kunhan vaan en siellä sitten hermostu ja sano ihan mitä vaan mieleen tuleen. Tarvii ottaa muutama rentoutusharjoitus ennen sitä. 

Tarvitsee lukea hieman vielä noita raskaus/synnytyskirjoja, jotta saisi jotain käytännön vinkkejä ja neuvoja. Niistä on todella saanut kaikkia hyviä ohjeita ja tukea jo nyt. Siis vaikka kaikki paitsi yksi kirja onkin amerikkalaisia. Tosin eihän kaikki ohjeet ole käytännössä, kuten esim. kaikkia verikokeita ei tehdä Suomessa. Muutenhan ne asiat hoidetaan aika samalla lailla joka paikassa.

Pitää siis tutkia onko noissa kirjoissa keinoja rentoutumiseen ja muutenkin ohjeita tällaisiin hetkiin. Tosin raskausajan joogaa en taida alkaa kokeillemaan ihan vielä. Vaikka olisihan se ihan lottovoitto jos olisi jo raskaana. Eihän sitä koskaan tiedä, varsinkin nyt kun olen aktiivisesti lakannut yrittämästä.

"Se, että tietää, että toinen on siinä."

Näin vastasi ystävä, kun kysyin mitä hyvää parisuhteessa on. Ja tottahan se on! Yksin on hiton kurjaa olla, pidemmän päälle. Niin ihanaa kuin onkaan vaan olla yksin ja lukea rauhassa, vielä ihanampaa olisi jos siinä sohvalla olisi toinenkin. Mielellään joku joka tykkää lukemisesta tai ainakin antaa mun lukea rauhassa. Niin tai tietenkin sitä voisi keskustella syvällisiä tulevasta ja kerrata mennyttä.

Itse aina haaveilin parisuhteesta. En sellaisesta, jossa on omakotitalo, farmari-Volvo, kultanen noutaja ja 2,6 lasta. Ei! Haaveilin ihan vaan sellaisesta jossa olisi minä ja joku toinen. Niin ja tietenkin minun kaksi kissaa. Ja lapsia ehdottomasti 3! Sitä kuka on saanut aikaiseksi 0,6 lasta käy hieman sääliksi. 

Vaikka elämässäni on ihmisiä, perhettä ja ystäviä, olisi ihan kivaa kyllä käpertyä miehen kainaloon taas pitkästä aikaa. Tosin nyt on niin kuuma, ettei sekään varmasti olisi kivaa. Mutta kuten se yksi mies siinä artikkelissa kertoi, eniten hän kaipaa puolisoa aamupalapöytään vastapäätä jakamaan aamun sanomalehden. Tai että ruokaa saisi laittaa useammalle. Olihan se kivaa. Siihen tottui ja se muuttui arkiseksi, mutta se siinä kai olikin parasta. Ei tullut yllätyksiä. (Paitsi sitten tietenkin se ISO yllätys!)

Minulle kerrottiin, että kun olen yksinhuoltaja, miehen löytäminen on vielä vaikeampaa. No, ei se ole ollut helppoa nytkään. Tällaiselle seinäruusulle joka ei pärjää kauniimmille kanssasisarilleen. En ole katkera, en! No en silti voi valittaa. Mukavia miehiä, ihania miehiä ja Ah niin hyviä miehiä on ollut. Ja vaikkei kukaan ole jäänyt, kaikista jäi muisto. Saa sitten varoitella tytärtä pelureista (ja palomiehistä) ja komentaa omaa poikaa olemaan herrasmies! 

JA kaikki tämä vain siksi, että psykologin luo meno lähestyy! Kaikkea en osaa ajatella valmiiksi, mutta jos en sitten ainakaan sanoisi mitää ihan tyhmää tai asiatonta! Paljon riippuu siitä haastattelusta. Pitäkää peukkuja!

"Huono ihminen ja muita mietteitä"

Olen aina ollut hieman melankoliaan taipuvainen ja yksinäisyyteen vätäytyvä. Viihdyn ihmisten kanssa ja tykkään tehdä töitä ihmisten parissa, mutta parhaiten viihdyn pienessä porukassa tai ihan yksin. Kaikki harrastuksetkin ovat sellaisia, ettei kaveria tarvitse. Kun on työöpaikalla, jossa tapaa paljon ihmisiä päivässä, on ihanaa tulla kotiin ja olla vaan. Ei puhua tai selitellä tekoja. 

Omillaan olossa on vaan se kurjuus, että ehtii miettimään asioita. Kaikenlaista tulee mieleen. Ajatukset vaihtuvat innostuksesta pelkoihin. Mietin, että mitä kaikkea uudelle vauvalle sitten joskus ostan ja mitä kaikkea tehdään yhdessä. Niin paljon kaikkea ihanaa mitä odottaa. Mutta sitten tulee mieleen se kaikki paha ja pelottava. Mitä jos vauvalla ei ole kaikki kunnossa, mitä jos itse sairastun tai minulle tapahtuu jotain? Mitä jos lapsi syyttää minua elämänsä pilaamisesta ja haluaa pois? 

Mitä jos en yksin pärjääkkään? Uskon vahvasti, että yksi ihminen pärjää siinä missä kaksikin, mutta mitä jos mokaan jotenkin? Tai teen ison virheen kasvatuksessa. Ja tiedän, kaikki tekee virheitä, se on osa ihmisenä olemista. Viikonloppuna ollut aikaa miettiä omaa elämää ja valintoja tähän asti. Ja täytyy myöntää, etteivät kaikki valinnat ole olleet parhaimmasta päästä. 

Koskaan ei kuitenkaan kannata katua mennyttä! Varsinkin, kun en ihan mitään murhaa sentään ole tehnyt. Sitä katuisin ja tietenkin kaikkia muita suurempia rikoksia. Omasta mielestäni kuitenkin mokia on tullut tehtyä. Nyt koitan alkaa rajoittamaan niitä jotta minusta tulisi mahdollisimman hyvä roolimalli ja minusta tulisi sellainen ihminen, jota edes oma tuleva lapseni arvostaisi ja kunnioittaisi minua. Nyt vain pitää ottaa itseään niskasta kiinni, opetella tekemään hyviä valintoja ja unohtaa ne huonot.

"Kiva huomata"

En ole koskaan ollut kovin hyvä puhumaan hieman oudommille ihmisille omista asioistani. Perheelle kerron kyllä kaikki, en aina kuitenkaan ilman kysymistä. Tuntemattomillekin kerron, jos kysyvät. Ei minulla mitään salattavaa ole. Kai sitä varoo toisten mielipiteitä ja varsinkin arvostelua. Varsinkin tässä asiassa. Kaikilla kun on oma mielipide.

Hienoa on kuitenkin ollut huomata, että olen saanut tukea ihmisiltä. Hieman vieraammiltakin. Ja kuullut muutamien ihmisten vastaavia tarinoita. Se rohkaisee, varsinkin kun toistaiseksi kaikilla on ollut hyviä kokemuksia vaikka vaikeuksia onkin ollut. Jos vaikka tälle munkin tarinalle olisi hyvä loppu.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että mitä jos tämä ei onnistukaan ja sitten ihmiset voi voittelevat ja ihmettelevät miksei hommasta tullut mitään. Kertoa sekin sitten pitää, eihän se ole kuin elämää. Tiedän jo etukäteen, että jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu, olen todella surullinen ja se ottaa koville. Onneksi jaksan ajatella aina tulevaan ja mietin sitten varmasti jossain määrissä jo seuraavaa kertaa. Kolmesti saa yrittää ja jos viimeinenkin kerta ei onnistu, voin kertoa jo nyt, että olen murtunut. 

Nyt täytyy kuitenkin miettiä positiivisesti ja onnellista tulevaisuutta! Pahinta pitää pelätä, mutta parasta pitää toivoa! Vahva usko siihen, että ammattilaiset osaavat homman ja jos vaan minun kroppa on yhteiskykyinen, homma toimii. Mutta tosiaan, on ollut kivaa huomata miten ihmiset ovat olleet kannustavia tässä asiassa. Epäilijöitä on aina, mutta kun tekee omia valintoja ja oman pään mukaan, ei tule omasta elämästä ainakaan pettymystä!

"Tulevaa isää etsimässä"

Kun ei ole koskaan ollut oikein onnea rakkaudessa, lakkaa etsimästä. Tuntuu, että kun löytää jotain joku menee pielee. No, sellaista on elämä, kuten yksi ystäväni totesi :) Siinä yksi ja ehkä suurin syy siihen miksi en esim. enää etsi miestä baarista jotta saisin lapsia. Eikä se kauhean hyvä keino olekkaan. Siinä olisi kaikki ne hyvät puolet, mutta aika paljon niitä huonoja puoliakin.

Hedelmöityshoitojen spermanluovuttajasta ei saa mitään tietoa. Mutta nainen, joka hedelmöitetään saa valita spermanluovuttajan silmien värin, hiusten värin ja pituuden. Itse pidän kovasti ruskea hiuksisista ja sinisilmäisistä miehistä. Niin ja pitkä pitää olla. Mahdollisimman pitkä. Eli olen päättänyt, että tuleva sperma on mieheltä, joka on sinisilmäinen, ruskea hiuksinen ja ainakin 180 cm pitkä. Ja jos ei juuri sellaista ole, suostun siihen, että silmät voi olla ruskeat. 

Eniten tässä projektissa pelottaa se, että sperma tulee suomalaiselta luovuttajalta. Mitä sitten kun lapsi 18- vuotiaana saa tietää luovuttajan tiedot? Ja mahdollisesti ottaa yhteyttä isäänsä? Ja mitä jos se on joku tuttu? Miten sen sitten kestää? Haluanko sen miehen elämääni? Niin ja miten sitten jos teen saman miehen kanssa kaksi lasta? (Saman luovuttajan spermaa saa käyttää 5 kertaa ja siihen voi tehdä ns. sisarvarauksen)

En ehkä halua miestä mukaan meidän elämään, en edes lapsen ollessa 18-vuotias. Vaikka siis lapsella on oikeus molempiin vanhempiin ja jos isä haluaa (ja lapsi tietysti) niin he saavat pitää yhteyttä. Mutta minä en niinkään haluisi. Sitten miettinyt sitäkin, että mitä jos se mies vaikka olisikin oikein kiva ja vapaa. Voisiko siitä tulla jotain? Kaikkea sitä tulee mieleen, kun oikein ajatelee omassa päässä. No pian pääsen psykologin haastatteluun ja tietysti pystyn juttelemaan läheisteni kanssa ongelmistani. Kaikkea ei vaan pysty tai osaa jakaa. Tuntuu, että valittaa omista ongelmista. Vaikka eihän tämä ongelma ole, ainakaan iso sellainen. Tilanteet pitää ottaa vastaan, kun ne tulee.

"Mut ku mä haluun!"

Tässä saanut miettiä miten kertoa muille tästä koko prosessista. Oma perhe tietää jo, samoin paras ystävä ja muutama kaveri. Muille en ole kertonut, paitsi tietty jos joku on törmännyt tähän blogiin jossain. 

Tiedän jo valmiiksi, että tulen törmäämään ainakin kolmenlaisiin reaktioihin. On niitä, jotka sanovat, että pitää olla naimisissa ja lapsella kuuluu olla kaksi vanhempaa. Sitten on niitä, joiden mielestä lapsella pitää ylipäätään olla kaksi vanhempaa ja että on itsekästä hankkia lapsia yksin. Ja löytyy vielä niitäkin, joiden mielestä lapsia ei kannata hankkia lainkaan, koska siinä menee oma elämä pilalle, kun ei saa tehdä mitä haluaa. 

Mitä siihen sitten sanoa? Osaan puoltaa asiani, mutta en jaksaisi alkaa vänkäämään ihmisten kanssa asiasta. Minusta jokaisella on oikeus omiin valintoihin. Ja omasta mielestäni asia on niin, että lapsella voi olla kaksi vanhempaa, mutta molemmat olla ihan huonoja. Naimisissa olevat parit eroavat, joskus jopa ennen kuin lapsi syntyy. Siinähän sitten on äiti tai isä ihan yksin, varsinkin jos toinen ei halua olla lapsen kanssa missään tekemisissä. Tai voihan olla niinkin, että toinen kuolee. Eihän tässä elämässä koskaan tiedä. Oma mielipide on, että parempi että lapsella on yksi hyvä vanhempi kuin yhtään huonoa tai ei ollenkaan.

Uskoisin, että kaikki tekee kasvatuksessa jonkin virheen. Ja uskon, että pystyn kasvattamaan ihan täyspäisen kakaran. Samalla mallilla kasvattaisin kuin mitä minut on kasvatettu, eikä minusta tullut ihan hullua. Omasta mielestä :) Kaikenlaisesta on otettava vielä selvää ja tekemällä kaiketi oppii. Kysyn. luen ja teen (varmasti myös niitä virheitä) ja nautin elämästä nyytin kanssa.

"Tupla AUTS!"

Tällä viikolla prosessi mennyt eteenpäin taas muutaman, tarkalleen ottaen yhden askeleen. Kävin nimittäin keinohedelmöitykseen liittyvissä alustavissa verikokeissa! 

Niinkin monimutkaista tämä koko homma, sillä kotikaupungissani ei otettu kaikki tarvittavia verikokeita vaan sai ajaa Tampereelle asti yhden kokeen takia. No, päämäärä pyhittää keinot! Ja testien tuloksia saa odottaa muutaman viikon. Ne kokeet joita otettiin kotipuolessa tulivat vähemmällä vaivalla. Onneksi. Se Tampereella otettu verikoe maksoin yhteensä 94 euroa, mikä hieman kirpaisi, mutta kun ottaa huomioon kuinka paljon kaikki muukin maksaa, niin tämä taisi olla halvimmasta päästä.

Osan vastauksista olen jo saanut ja ne ovat onneksi olleet normaalit. Jos siis jotain vaivoja löytyy, ne pitää hoitaa pois ennen kuin voin aloittaa hoidot. Onneksi niin ei ole, ainakaan vielä. Jännittää saa siihen asti kunnes kaikki vastaukset tulevat. Sitten ne lähtevät Tampereen lääkärille, joka sitten miettii mitä jatkossa tehdään. 

Kovasti tässä sai pelätä, että jotain löytyy mikä vaikeuttaa asioita. Mutta koska niin ei toistaiseksi ole, voi huokaista helpotuksesta :)

"Mitä odottaa, kun odotat."

Tänään sain haettu postista kauan odottamani paketin. Ison kasan kirjoja! Rakastan lukemista ja vanhoja kirjoja, siksi omistan niitä sellaiset 400 kappaletta. Mutta tämän päivän kirjat olivat ihan toista maata. Ne eivät kertoneet rakkaustarinoista, maailman historiasta tai suurista seikkailuista. Ne kertovat miten tulla raskaaksi, olla raskaana ja mitä sitten tapahtuu. 

Kolmessa kirjassa (joista vain yksi suomeksi) kerrotaan kaikkea siitä miten tehdä onnistunut raskaustesti, siihen miten kylvettää lapsi. Sairaanhoitajana tiedän, miten hedelmöitys tapahtuu ja nähnyt sen traumoja aiheuttaneen synnytysvideon koulussa. Niin ja harjoitellut hätäsynnyksessä avustamista.

Mutta mitäs, kun kyseessä on oma keho, oma synnytys ja oma lapsi. Sitä haluaa tehdä kaiken mahdollisen, että lapsi kehittyy normaalista ja on terve syntyessään. Uskoisin, että sitä on valmis kokeilemaan melkein mitä vaan, kunhan se takaa turvallisen ja onnellisen raskauden ja hyvän synnytyksen.  Maalaisjärki mukana kuitenkin kaikessa. Eli mieleen ei koskaa tuli syödä sillejä, jotta synnytys käynnistyy. Seksin harjoittamista suositellaan siihen ja sehän sopii mulle. 

Aivan ymmärrettävää on jättää alkoholi, tupakat, huumeet ja lääkkeet. Onneksi eivät koskaan ole olleet ongelma minulle. Ja tietysti joitain ruokia pitää välttää, mutta niin pitkälle en mene, että söisin paljon vesimelonia, jotta tulee tyttölapsi tai muita poppaskonsteja. Pääasia ja halutuin lopputulos on kuitenkin se terve vauva. Niin ja tietysti mahdollisimman ongelmitta sujuva odotusaika. 

Näissä mietteissä palaan kirjojen pariin ja kerron heti, jos sieltä löytyy hauskoja, hulluja tai hyödyllisiä neuvoja!

Niin ihanaa olla aikuinen! Tai sitten ei!

Kaikki varmaan muistaa sen miten nuorena toivoi kovasti, että olisi pian aikuinen. Saisi tehdä mitä haluaa, mennä mihin haluaa eikä olisi äidin sääntöjä. Sitä suunnitteli kaikenlaista kivaa, missä asuisi, kenen kanssa ja kuinka monta koiraa olisi kiva hankkia.

No, nyt minä ainaki olen aikuinen. Joskus jopa olo tuntuu vanhemmalta kuin vain sen 30 vuotta. Vastuu painaa niin töissä, kuin kotona. Töissä pitää käydä melkein joka päivä (varsinkin niinä päivinä, kun ei yhtään jaksaisi) ja laskut pitää maksaa. Pitää huolehtia, että on ruokaa ja pesuaineita. Että on muovipusseja ja vessapaperia. Mikään ei enää ilmesty taianomaisesti niin kuin nuorena, kun asui kotona. 

Pitää osata kaikenlaista, tietää kaikenlaista. Jos haluaa makaroonilaatikkoa, ohje löytyy netistä, mutta jos ei osaa keittää makarooneja, homma jää siihen. 

Niin, eikä niitä koiriakaan voi olla laumaa vaikka ne kuinka kivoja olisi. Kuka niistä huolehtii, kun itse painaa kolmivuorotyössä. Ja kellä on rahaa maksaa kaikki ne kulut. Kaksi kissaa minulta löytyy (en ole koskaan ollut kissaihminen, ennen kuin  tapasin Hertta-kissani) ja vaikka ne tarvitsevat aikaa ja rahaa, teen kaiken mielelläni. Rahaahan se vain on ja sitä saa aina lisää töissä käydessä.

Nyt aikuisena joutuu miettimään kaikenlaisia elämän tosi asioita. Kuten mitä teen työkseni, missä olen töissä, miten ja missä haluan asua... Joskus saa päättää jopa sen kenen kanssa asuu :) Mutta miten se kaikki voi olla niin vaikeaa. En minä tiedä mitä haluan tehdä, vaikka ammatti minulla jo on. Onko se oikea ammatti loppuelämäksi? Niin ja missä haluan olla töissä? Kaikkea uutta haluaisi kokeilla, mutta aikaa ja mahdollisuuksia on rajallisesti.

Mutta se on nyt ainakin varmaa, että olen sitten missä tahansa töissä tai asuisin missä tahansa, tämä hedelmöitysasia on varmaa. Pakkohan se on tämä, ns. viimeinen mahdollisuus kokeilla, jotta saa oman lapsen. Palaan asiaan, siitä miten kaikki onnistuu vai onnistuuko.

Ei seksiä ennen avioliittoa eikä ainakaan lapsia!

Näin minulle sanottii, kun aloin puhua lapsen hankkimisesta. No ei oikeastaan tuosta seksistä niinkään, mutta lapsien hankkimisesta kylläkin. Lapsella kuuluu olla molemmat vanhemmat tukena. Juu, tiedän! Ja olisihan se hienoa, että olisi kaksi vanhempaa. En pistäisi vastaankaan lainkaan.

Nyt kuitenkin tilanne on se, ettei miestä ole löytynyt. Tai siis miestä, joka haluaisi perustaa perheen kanssani. Satunnaista seksiä on, ja se on edelleen parasta mitä voi sängyssä tehdä. Minun mielestä siis. Jossain vaiheessa vaan tulee eteen se, ettei satunnainen seksi enään ole niin kivaa kuin aiemmin. Ja silloin, nyt olisi jo hienoa, että olisi kuvioissa myös sellainen mies, jonka kainaloon voi mennä iltaisin ja jonka kanssa jutella joka päiväisistä asioista.

En ole koskaan ollut sellainen, joka juoksee baareissa miesten perässä. Tai sellainen, joka lankeaa jokaiseen mieheen, joka juttelee nätisti minulle. Ulkonäöllä ei koskaan ole ollut suurta merkitystä. Mutta myönnän kyllä, häipelemättä, että nuoret kova kroppaiset miehet miellyttää silmää todella! Mutta loppujen lopuksi, tärkeintä on se mitä pään sisällä liikkuu. Niin ja tietenkin tärkeää on tietenkin, että pärjää omillaan ja osaa tehdäkin jotain. Ja onhan se niin, että seksinkin pitää toimia.

Uskon edelleen seksiin ennen avioliittoa ja lapsiakin voi hankkia ilman papin aamenta. Perustellut tämän ihmisille sillä, että voihan se mies jättää minut tai kuolla ennen lapsen syntymää tai sen jälkeen. Moni varmasti tietää, ettei kaikkia meitä ole suunniteltu vanhemmiksi. Toiset taas ovat hyvin vanhempia ilman sitä puolisoa. Saa nähdä miten minun käy, jos ja kun tämä projekti etenee ja muuttuu entistä vakavammaksi. Pitäkää peukkuja!

Tuki ja tukiverkko

Kuinka tärkeääkään on, että on elämässä ihmisiä jotka kuuntelevat, tukevat ja kannustavat? Sen voin sanoa, että minulle se on todella tärkeää. Ja onneksi minun elämässä on ihmisiä, joille voin kertoa kaiken ja jotka jaksavat kuunnella.

Tietyissä asioissa uskon edelleen, että oma apu on paras apu. Mutta kyllähän ihminen tarvitsee toisia jaksaakseen. Vaikka olen oudompien ihmisten keskuudessa varautunut enkä puhu omista asioistani. Paitsi tietysti kysyttäessä. Ja nythän kirjoitan tätä omalla nimellä ja naamalla :)

Olen luonteeltani kovin avoin ja juttelen ihan kaikkien kanssa. Vanhemmiten huomannut alkaneeni suhtautumaan varauksella ihmisiin. Niin lapsellista kuin se onkin, aikuisetkin puhuvat pahaa toisistaa ja levittävät juttuja selän takana. Siksi on hyvä tietää kehen luottaa ja kenen kanssa vaihtaa ajatuksia.

Tämän keinohedelmöityksen kertominen on ollut hyvin vaikeaa ja siksi vain harvalle lähipiirini jäsenelle olen siitä kertonut. En halua sääliä enkä sen paremmin negatiivisia kommentteja. Tietenkin kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen, mutta saarnaaminen omista näkemyksistä käy vanhaksi todella nopeasti. Olen saanut jo kuullut, miten itsekäs olen kun harkitsen tätä yksin ja siitä miten elämäni menee pilalle lapsen tulon jälkeen. Näkemys tuokin, mutta itse tiedän, että asiat muuttuu eikä se haittaa minua. 

Mutta kuten sanottu, minulla on maailman parhaat vanhemmat (isäni kommentti lapsen hankintaan: Onhan se sitten kiva kun on pikku kaveri seurana.) Tukea saan myös siskolta ja ystävältä. Ja aina löytyy joku jolta kysyä neuvoa. Mietinnässä on vielä menenkö mukaan tukiryhmään tai vastaavaan, mutta kerron siitäkin sitten lisää.

Otettu, petetty ja jätetty!

Me kaikki varmasti tiedetään, miltä tuntuu kun ei pääse tiettyyn ryhmään, kouluun tai esimerkiksi työpaikkaan. Ja moni varmaan tietää myös miltä tuntuu tulla toisen ihmisen, miehen tai naisen jättämäksi. Riippumatta suhteen pituudesta, vakavuudesta tai rakkauden määrästä, jätetyksi tuleminen sattuu aina. 

Itse olen ollut elämäni aikana vain yhdessä pitkä kestoisessa suhteessa. Vakavaa se ei ollut, koska oltiin niin nuoria. Jälkeen päin todennut, että ei tainnut olla edes rakkautta, koska suhteen loppu aiheutti pääasiassa kiukkua. Mies siis petti ja paljon! Asia selvisi pienellä salapoliisityöllä ja hyvä niin. Tosin olen vakuuttunut, että se suhde olisi loppunut muutenkin. 

Tuosta on nyt kohta jo viisi vuotta. Sen jälkeen ollut korviani myöten ihastunut kahteen mieheen. Molemmat aivan ihania omalla tavallaan. Joku saattaa miettiä, no mikset tee lapsia jomman kumman kanssa?! No tekisin ja paljon. Ja usein. Mutta... Toinen miehistä löysi toisen naisen ja loppujen lopuksi se taisi olla vaan seksiä. Hänellä ei tunteita ollut ilmeisesti ollut, mutta seksi toimi hyvin! Sitä jäi ikävä.

Se toinen mies oli myös ihana omalla tavallaan. Juuri sellanen mistä mä tykkään. Mutta tällä kertaa ajoitus ja kaikki muu tulivat tielle. Ei ole helppoa alkaa suhteeseen, kun toinen samalla käy läpi prosessia hedelmöityksen kanssa. Varsinkin suhteen alussa. 

Sen verran olen oppinut matkoillani, että jos haluaa olla onnellinen toisen kanssa pitää olla onnellinen yksin. Olla varma itsestään ja edes joku suunnitelma tulevasta. Pitää tietää mistä ja millaisesta tykkää. Kun on onnellinen yksin, toisen kanssa voi sitten täydentää sitä onnea. Ja sen tiedän, etten enää etsi ritareita tai prinssejä, vaan oikeita miehiä. Ehkä niitäkin vielä löytyy!

Mitä, miksi ja minkä takia...

Kun olin lukiolainen, oletin että kun olen  30- vuotias minulla on mies, lapset (3), pari koiraa ja omakotitalo maalla. No, alku vuodesta huomasin, että olen 30, minulla ei ole miestä, lapsia, koiria eikä edes omakotitaloa. Minulla on sen sijaan kissoja (2) ja kerrostalo kaksio. Ei huono sekään, mutta jotain puuttuu. Se joku, jonka kainaloon mennä illalla ja jonka vierestä herätä aamulla. Se joku, jonka kanssa riidellä ja rakastaa. 

Niin ja ne lapset. Asiaa en ole koskaan oikein edes ajatellut. Siis sitä niiden hankintaa. Ajattelin, että löytyy mies, mennään naimisiin ja sitten tulee lapsia. Juu ei. Nyt vasta oman ammatinkin kautta (sairaanhoitaja) alkanut miettiä, että mitäs jos en saakkaan lapsia luonnollisesti. Onneksi nämä pelot helpottivat kun kävin klinikalla. Tutkimuksissa ei erityistä estettä löytynyt. En olisi voinut olla onnellisempia. Osasin jo pelätä pahinta.

Olen ollut rakastunut elämässäni. Ja löytänyt muutaman helmenkin sikojen joukosta. Mikään ei kuitenkaan ole ollut pysyvää, syystä tai toisesta. Ajoitus ollut aina huono. Siksikin olen päättänyt hankkia lapsen tai lapsia yksin, itsenäisenä naisena. Tukea ja turvaa saan perheestäni ja niiltä muutamilta ystäviltä, joille olen kertonut. 

Asiahan on niin, että nyt kun kaikki muu elämässä sujuu, pitää se viimeinenkin pala saada kohdalleen. Seuraava etappi tällä matkalla on asioihin perehtyminen, verikokeita ja haastatteluja. Niin ja pitäisi saada -20 kg painoa pois. Prosessi on pitkä, mutta taitaa palkinto olla ihan omaa luokkaansa, joten eiköhän kannata yrittää. 

"Se jolla onni on sen, kätkeköön."

Eikös se jotenkin noin mene?! Minun ongelmani kanssa on se huono puoli, että kaikki esittelevät tätä tiettyä onnea. Niin, juuri sitä! Vastasyntyneitä, vauvoja, taaperoita, lapsia.... Joka paikassa ja kaikkialla. Ja miksi?! No siksi, että monilla tai useilla niitä on. Sinänsä asia ei ole koskaan minua haitannut. En ole niitä naisia, jotka jokeltavat kaikille vastaan tuleville vauvoille ja ihaile vauva kuvia netissä. Ei, minulle muiden vauvat ovat aivan se ja sama. Okei, ovathan ne suloisia ja aivan ihania. Mutta juuri sitä, muiden omia. Haluan sen onnen itselle! Jotta voin kokea kaiken sen, josta ystäväni kertovat. Synnytyksen tuskan ja ihanuuden, kaikki ne yöheräämiset, likapyykin, ensimmäisen hymyn, askeleet ja sanat. 

Siksi aloitin heinäkuun 4. päivänä vuonna 2014 matkan kohti tuota onnea! Tuo päivä jää mieleen kaikkine kipuineen ja onnen tunteineen. Se oli ensimmäinen päivä, jolloin astuin sisään hedelmöitysklinikalle! Tutkimukset tehtiin ja asiasta keskusteltiin. Nyt jos koskaan olen enemmän vakuuttunut siitä, että mulle tulee vauva! Tai useampi :) 

Jatkossa on luvassa tarinoita siitä, miten kuljen kotini ja klinikan väliä kokeissa ja haastatteluissa. Kerron rehellisesti, hauskasti ja pienellä sarkasmilla siitä miten vauvoja tehdään, kun unelmien prinssi on ratsastanut ohi ja ikä ei enää ole välttämättä ilon aihe.