" Se kamala tunne taas!"

Minä kun jo niin toivoin, että elämä olisi heittänyt luun. Mutta ei! Ei tietenkään! 

Kaikki tämä kiukuttelu johtuu siis siitä, että olen vain niin yksinkertaisen kyllästynyt kaikkeen. Varsinkin nyt kun ei ole työtä eikä oikein mitään tekemistä. Tai tekemistä olisi, mutta mikään ei jaksa kiinnostaa. Syysmasennusta siis kai. 

Ja kaikken päällä vielä se, etten millään tule raskaaksi. Miten hitossa se voi olla niin vaikeaa?! Muut tuntuvat tulevan raskaaksi, kun mies katsoo niitä. Niin ja kehitysmaissa naiset saavat lapsen kerran vuodessa. Eivätkä varmasti elä kovin terveellisesti. 

No niin, sain sen pois itsestäni! Hienoa! Kiukutella saa, mutta rajansa kaikella. Nyt taas mieltä paremmaksi ja pitää kai mennä lenkille. Siihen saa kiukun kivasti purettu!

Matka kohti unelmaa jatkuu!

"Hivenen tylsää odottelua!"

Tässä on taas mennyt aikaa viime kirjoituksesta. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Nyt tavoitteena on laihdutus ja sitten toivottavasti vielä tämän vuoden puolella se hedelmöitys. Olen jo niin innoissani. Kovat suunnitelmat käynnissä. 

Vaikkei vauva ole vielä edes pilke silmäkulmassa, olen jo suunnitellut kaikenlaista. Jopa kutsukortit ristiäisiin. Tiedän, että se on tässä vaiheessa täysin turhaa, mutta onhan se hauskaa suunnitella. Niin ja katselen vauvan vaatteita sekä muita tavaroita. Ja olenhan minä ostanut muutamia vaatteita jo valmiiksi. Sekin on tyhmää tai niin monet sanovat, mutta en vaan ole pystynyt vastustamaan kiusausta.

Henkilökohtaisessa elämässä menee kivasti pitkästä aikaa, Siinä yksi huoli vähemmän! Olen tavannut lähiaikoina muutamia oikein kivoja ihmisiä ja viettänyt aikaa uusien ihmisten kanssa. Käynyt jopa ulkona uusissa porukoissa. Ja mahdollinen ihastuksen kohdekin on löytynyt. Treffit tiedossa tulevaisuudessa. Jos sitten saisin muuta ajateltavaa ja jännitystä elämään. Ja onneksi tämä mies ei ole vastaan tätä hedelmöityshoitojuttua. 

Nyt vaan pää kylmä ja kohti uusia juttuja. Punttisalin kautta!

"Mä en enää halua olla yksin!"

Nyt uskallan sen jo myöntää muillekin. Yksin jääminen on aina ollut pahin pelkoni. Siis älkää nyt ymmärtäkö väärin, tykkään olla yksin kotona, lukea ja tehdä muita juttuja yksin. Mutta sitten aina joskus, yleensä huonoina päivinä, tulee mieleen että kuinka ihanaa olisi jos kotona olisi kaveri jolle kertoa kaikki se paha mitä päivällä on tapahtunut. 

Onneksi minulla on elämässä ihania ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja tukea kaikessa. Mutta eihän heidänkään päälleen voi kaikkea sälyttää. Siksi kai paasaan täällä ja harmittelen sitten loput yksin kotosalla. 

En tiedä haluanko koskaan aviomiestä tai vastaavaan, mutta olisihan se kivaa että kotona olisi joku onka kanssa saa viettää aikaa, harrastaa, katsella leffoja tai ihan vaan mököttää. Yksin toi kiukuttelukin tuntuu ihan tyhmältä, kun menee vähän hukkaan. Sitä kun ei viitsi yksin huutaa ja mesota, kun ottaa päähän. Sama pätee siihen, ettei viitsi juhlia kun on yksin. Mieliala laskee, jos ei sitten vedä kännejä. Tosin sillon vasta alkaa harmittaa, että kuinka säälittävä on, että juo yksin kotona.

Ja tiedän ettei lapselle voi kertoa kaikkea eikä varsinkaan kiukutella, mutta tulee olemaan niin ihanaa tehdä kaikenlaista lapsen kanssa. Mennä puistoon ja kyläillä. Niin ja leikkiä ihan vaan kotona. Eikä se edelleenkään tule olemaan helppoa yksin, mutta siitä tulee niin hienoa! Kokea pikkuisen kanssa kaikki asiat! Ja katsoa miten toinen kehittyy ja muuttuu.

Mutta siihen on vielä pitkä aika ja vauva on vieläkin pilkkeenä silmäkulmassa! Ehkä joskus, ehkä joskus!

"Meno jatkuu ja kovenee"

Viime kerrasta hetki aikaa. Nyt sitäkin enemmän kerrottavaa.

Eli kävin tosiaan siellä psykologilla. Ja vaikka kuinka sitä jännitin, kaikki meni hyvin. Matka onnistui yksin hyvin, vaikka Tampereen keskustassa olinkin hetken hieman hukassa. No, oikeat bussit löytyivät ja aikataulussakin pysyttiin. 

Psykologin käynti oli ensimmäinen minun elämässä. Onneksi siellä oli vastassa oikein mukava naisihminen. Ja sitten ei jännittänytkään yhtään. Puhuimme syitä ja siitä miksi lähdin tähän juttuun mukaan. Sain sanottua kaiken ilman itkua tai muita tunteenpurkauksia. Hän kyseli kaikenlaista, taloudellisesta tilanteesta, perhe- ja parisuhteista (HAH!) ja tulevasta. Niin ja siitä pelottaako se tuleva? Ei yhtään! Nyt saavat jo asiat muuttua ja kaikkea jännää tapahtua. Odotan innolla mitä (jos mitään) tapahtuu, jos ja kun vauva (vauvat) tulevat maailmaan.

Sitten kävi ilmi, että minun laboratorio kokeissa tosiaan oli jotain vikaa. Näin ollen minun pitää ottaa kortisonlääkettä ja mennä uuteen verikokeeseen. Sitten selviää tulevatko hormoonit lisämunuaisesta vai mistä. Nyt kun se monirakkulatauti on todettu, siihen voidaan alkaa miettimään hoitoa. Toistaiseksi mitään sen suhteen ei olla tehty. Seuraavaksi siis tosiaan lisää verta purkkiin ja odotetaan vastauksia. Sitten juttelen lääkärin kanssa taas jatkosta. Joka tapauksessa marraskuussa seuraavaksi Tampereelle taas. 

Elämme jänniä aikoja!

"Pitäskö jo lannistua?"

Ei tietenkään, tämänkin asian voi hoitaa. Tai ainakin niin toivon. 

Sain tänään soiton hoitavalta lääkäriltäni ja hänen mukaansa verikoearvoissani on paljon pielessä. Kaikki muut toimii hyvin, mutta hormoonitasot ovat ihan sekaisin. Niin ja nyt sain diagnoosin monirakkulataudista. Oireet minulla on aina ollut eli epäsäännölliset kuukautiset ja nyt se lapsettomuus. Liiallista karvan kasvua ei onneksi ole ollut. Harmillista tässä on se, että tilan näkee hyvin ultraäänessä, mutta kukaan lääkäri ei ole koskaan todennut sitä minulla. Siis ennen tätä. Asian olisi voinut hoitaa jo aiemmin, jos olisi ollut tiedossa.

No, nyt kuten melkein kaikessa, hoitokeinona on laihdutus. Se ei paranna tilaa, mutta helpottaa. Ja laihtumisen myötä raskaaksi tuleminen helpottuu. Koska tosiaa kaikki hormooniarvot olivat pielessä, joudun uusiin kokeisiin. Eli nyt syön kortisonia ja heti sen jälkeen otetaan verikoe. Täytyy nyt vaan toivoa, ettei sen takia tarvitse lähteä Tampereelle asti, koska koe otetaan klo 8 aamulla. (Pitää varmasti kohta alkaa miettiä Tampereelle muuttoa!)

Siellä psykologilla en ole vielä päässyt käymään, koska aika peruuntui viime viikolta. Näin ollen jännitys jatkuu ja tämän viikon keskiviikkona olisi uusi aika. Kumpa se tulisi pian ja menisi hyvin. Viimeksi tiedostin kyllä, että jännitin. Mutta en siinä määrin, että kun se peruuntui, olin aivan poikki. Siis fyysisesti! Nukuin kolme tuntia. Ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi mulla on elämässä hyviä ja kannustavia ihmisiä.

"Suuri päivä lähestyy"

Ylihuomenna se sitten tapahtuu! Joudun elämäni ensimmäisen kerran psykologin luo. Jännittää kuin pientä eläintä tienylitys. Mitä jos hän sanoo, etten ole soveltuva vanhemmaksi tai sovelias tähän koko juttuun? Kaikki aika, raha ja eritoten toiveet valuu hukkaan. Eipä silti, että poraisin rahan perään. Mutta vaihtoehdot tämän kariutumisen jälkeen eivät ole hyvät. Mistä mä sitten teen lapsen itselle? Adoptio ei tule kyseeseen, valitettavasti.

No, toisaalta nyt pitää laittaa jäitä hattuun ja ajatella positiivisesti. Kyllähän mä ihan järjissäni olen ja ihan viisas ihminen. Eikä tämä perustu vai omaan havaintoon. Kunhan vaan en siellä sitten hermostu ja sano ihan mitä vaan mieleen tuleen. Tarvii ottaa muutama rentoutusharjoitus ennen sitä. 

Tarvitsee lukea hieman vielä noita raskaus/synnytyskirjoja, jotta saisi jotain käytännön vinkkejä ja neuvoja. Niistä on todella saanut kaikkia hyviä ohjeita ja tukea jo nyt. Siis vaikka kaikki paitsi yksi kirja onkin amerikkalaisia. Tosin eihän kaikki ohjeet ole käytännössä, kuten esim. kaikkia verikokeita ei tehdä Suomessa. Muutenhan ne asiat hoidetaan aika samalla lailla joka paikassa.

Pitää siis tutkia onko noissa kirjoissa keinoja rentoutumiseen ja muutenkin ohjeita tällaisiin hetkiin. Tosin raskausajan joogaa en taida alkaa kokeillemaan ihan vielä. Vaikka olisihan se ihan lottovoitto jos olisi jo raskaana. Eihän sitä koskaan tiedä, varsinkin nyt kun olen aktiivisesti lakannut yrittämästä.

"Se, että tietää, että toinen on siinä."

Näin vastasi ystävä, kun kysyin mitä hyvää parisuhteessa on. Ja tottahan se on! Yksin on hiton kurjaa olla, pidemmän päälle. Niin ihanaa kuin onkaan vaan olla yksin ja lukea rauhassa, vielä ihanampaa olisi jos siinä sohvalla olisi toinenkin. Mielellään joku joka tykkää lukemisesta tai ainakin antaa mun lukea rauhassa. Niin tai tietenkin sitä voisi keskustella syvällisiä tulevasta ja kerrata mennyttä.

Itse aina haaveilin parisuhteesta. En sellaisesta, jossa on omakotitalo, farmari-Volvo, kultanen noutaja ja 2,6 lasta. Ei! Haaveilin ihan vaan sellaisesta jossa olisi minä ja joku toinen. Niin ja tietenkin minun kaksi kissaa. Ja lapsia ehdottomasti 3! Sitä kuka on saanut aikaiseksi 0,6 lasta käy hieman sääliksi. 

Vaikka elämässäni on ihmisiä, perhettä ja ystäviä, olisi ihan kivaa kyllä käpertyä miehen kainaloon taas pitkästä aikaa. Tosin nyt on niin kuuma, ettei sekään varmasti olisi kivaa. Mutta kuten se yksi mies siinä artikkelissa kertoi, eniten hän kaipaa puolisoa aamupalapöytään vastapäätä jakamaan aamun sanomalehden. Tai että ruokaa saisi laittaa useammalle. Olihan se kivaa. Siihen tottui ja se muuttui arkiseksi, mutta se siinä kai olikin parasta. Ei tullut yllätyksiä. (Paitsi sitten tietenkin se ISO yllätys!)

Minulle kerrottiin, että kun olen yksinhuoltaja, miehen löytäminen on vielä vaikeampaa. No, ei se ole ollut helppoa nytkään. Tällaiselle seinäruusulle joka ei pärjää kauniimmille kanssasisarilleen. En ole katkera, en! No en silti voi valittaa. Mukavia miehiä, ihania miehiä ja Ah niin hyviä miehiä on ollut. Ja vaikkei kukaan ole jäänyt, kaikista jäi muisto. Saa sitten varoitella tytärtä pelureista (ja palomiehistä) ja komentaa omaa poikaa olemaan herrasmies! 

JA kaikki tämä vain siksi, että psykologin luo meno lähestyy! Kaikkea en osaa ajatella valmiiksi, mutta jos en sitten ainakaan sanoisi mitää ihan tyhmää tai asiatonta! Paljon riippuu siitä haastattelusta. Pitäkää peukkuja!