"Mä en enää halua olla yksin!"

Nyt uskallan sen jo myöntää muillekin. Yksin jääminen on aina ollut pahin pelkoni. Siis älkää nyt ymmärtäkö väärin, tykkään olla yksin kotona, lukea ja tehdä muita juttuja yksin. Mutta sitten aina joskus, yleensä huonoina päivinä, tulee mieleen että kuinka ihanaa olisi jos kotona olisi kaveri jolle kertoa kaikki se paha mitä päivällä on tapahtunut. 

Onneksi minulla on elämässä ihania ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja tukea kaikessa. Mutta eihän heidänkään päälleen voi kaikkea sälyttää. Siksi kai paasaan täällä ja harmittelen sitten loput yksin kotosalla. 

En tiedä haluanko koskaan aviomiestä tai vastaavaan, mutta olisihan se kivaa että kotona olisi joku onka kanssa saa viettää aikaa, harrastaa, katsella leffoja tai ihan vaan mököttää. Yksin toi kiukuttelukin tuntuu ihan tyhmältä, kun menee vähän hukkaan. Sitä kun ei viitsi yksin huutaa ja mesota, kun ottaa päähän. Sama pätee siihen, ettei viitsi juhlia kun on yksin. Mieliala laskee, jos ei sitten vedä kännejä. Tosin sillon vasta alkaa harmittaa, että kuinka säälittävä on, että juo yksin kotona.

Ja tiedän ettei lapselle voi kertoa kaikkea eikä varsinkaan kiukutella, mutta tulee olemaan niin ihanaa tehdä kaikenlaista lapsen kanssa. Mennä puistoon ja kyläillä. Niin ja leikkiä ihan vaan kotona. Eikä se edelleenkään tule olemaan helppoa yksin, mutta siitä tulee niin hienoa! Kokea pikkuisen kanssa kaikki asiat! Ja katsoa miten toinen kehittyy ja muuttuu.

Mutta siihen on vielä pitkä aika ja vauva on vieläkin pilkkeenä silmäkulmassa! Ehkä joskus, ehkä joskus!