"Meno jatkuu ja kovenee"

Viime kerrasta hetki aikaa. Nyt sitäkin enemmän kerrottavaa.

Eli kävin tosiaan siellä psykologilla. Ja vaikka kuinka sitä jännitin, kaikki meni hyvin. Matka onnistui yksin hyvin, vaikka Tampereen keskustassa olinkin hetken hieman hukassa. No, oikeat bussit löytyivät ja aikataulussakin pysyttiin. 

Psykologin käynti oli ensimmäinen minun elämässä. Onneksi siellä oli vastassa oikein mukava naisihminen. Ja sitten ei jännittänytkään yhtään. Puhuimme syitä ja siitä miksi lähdin tähän juttuun mukaan. Sain sanottua kaiken ilman itkua tai muita tunteenpurkauksia. Hän kyseli kaikenlaista, taloudellisesta tilanteesta, perhe- ja parisuhteista (HAH!) ja tulevasta. Niin ja siitä pelottaako se tuleva? Ei yhtään! Nyt saavat jo asiat muuttua ja kaikkea jännää tapahtua. Odotan innolla mitä (jos mitään) tapahtuu, jos ja kun vauva (vauvat) tulevat maailmaan.

Sitten kävi ilmi, että minun laboratorio kokeissa tosiaan oli jotain vikaa. Näin ollen minun pitää ottaa kortisonlääkettä ja mennä uuteen verikokeeseen. Sitten selviää tulevatko hormoonit lisämunuaisesta vai mistä. Nyt kun se monirakkulatauti on todettu, siihen voidaan alkaa miettimään hoitoa. Toistaiseksi mitään sen suhteen ei olla tehty. Seuraavaksi siis tosiaan lisää verta purkkiin ja odotetaan vastauksia. Sitten juttelen lääkärin kanssa taas jatkosta. Joka tapauksessa marraskuussa seuraavaksi Tampereelle taas. 

Elämme jänniä aikoja!

"Pitäskö jo lannistua?"

Ei tietenkään, tämänkin asian voi hoitaa. Tai ainakin niin toivon. 

Sain tänään soiton hoitavalta lääkäriltäni ja hänen mukaansa verikoearvoissani on paljon pielessä. Kaikki muut toimii hyvin, mutta hormoonitasot ovat ihan sekaisin. Niin ja nyt sain diagnoosin monirakkulataudista. Oireet minulla on aina ollut eli epäsäännölliset kuukautiset ja nyt se lapsettomuus. Liiallista karvan kasvua ei onneksi ole ollut. Harmillista tässä on se, että tilan näkee hyvin ultraäänessä, mutta kukaan lääkäri ei ole koskaan todennut sitä minulla. Siis ennen tätä. Asian olisi voinut hoitaa jo aiemmin, jos olisi ollut tiedossa.

No, nyt kuten melkein kaikessa, hoitokeinona on laihdutus. Se ei paranna tilaa, mutta helpottaa. Ja laihtumisen myötä raskaaksi tuleminen helpottuu. Koska tosiaa kaikki hormooniarvot olivat pielessä, joudun uusiin kokeisiin. Eli nyt syön kortisonia ja heti sen jälkeen otetaan verikoe. Täytyy nyt vaan toivoa, ettei sen takia tarvitse lähteä Tampereelle asti, koska koe otetaan klo 8 aamulla. (Pitää varmasti kohta alkaa miettiä Tampereelle muuttoa!)

Siellä psykologilla en ole vielä päässyt käymään, koska aika peruuntui viime viikolta. Näin ollen jännitys jatkuu ja tämän viikon keskiviikkona olisi uusi aika. Kumpa se tulisi pian ja menisi hyvin. Viimeksi tiedostin kyllä, että jännitin. Mutta en siinä määrin, että kun se peruuntui, olin aivan poikki. Siis fyysisesti! Nukuin kolme tuntia. Ei voi muuta sanoa kuin, että onneksi mulla on elämässä hyviä ja kannustavia ihmisiä.

"Suuri päivä lähestyy"

Ylihuomenna se sitten tapahtuu! Joudun elämäni ensimmäisen kerran psykologin luo. Jännittää kuin pientä eläintä tienylitys. Mitä jos hän sanoo, etten ole soveltuva vanhemmaksi tai sovelias tähän koko juttuun? Kaikki aika, raha ja eritoten toiveet valuu hukkaan. Eipä silti, että poraisin rahan perään. Mutta vaihtoehdot tämän kariutumisen jälkeen eivät ole hyvät. Mistä mä sitten teen lapsen itselle? Adoptio ei tule kyseeseen, valitettavasti.

No, toisaalta nyt pitää laittaa jäitä hattuun ja ajatella positiivisesti. Kyllähän mä ihan järjissäni olen ja ihan viisas ihminen. Eikä tämä perustu vai omaan havaintoon. Kunhan vaan en siellä sitten hermostu ja sano ihan mitä vaan mieleen tuleen. Tarvii ottaa muutama rentoutusharjoitus ennen sitä. 

Tarvitsee lukea hieman vielä noita raskaus/synnytyskirjoja, jotta saisi jotain käytännön vinkkejä ja neuvoja. Niistä on todella saanut kaikkia hyviä ohjeita ja tukea jo nyt. Siis vaikka kaikki paitsi yksi kirja onkin amerikkalaisia. Tosin eihän kaikki ohjeet ole käytännössä, kuten esim. kaikkia verikokeita ei tehdä Suomessa. Muutenhan ne asiat hoidetaan aika samalla lailla joka paikassa.

Pitää siis tutkia onko noissa kirjoissa keinoja rentoutumiseen ja muutenkin ohjeita tällaisiin hetkiin. Tosin raskausajan joogaa en taida alkaa kokeillemaan ihan vielä. Vaikka olisihan se ihan lottovoitto jos olisi jo raskaana. Eihän sitä koskaan tiedä, varsinkin nyt kun olen aktiivisesti lakannut yrittämästä.

"Se, että tietää, että toinen on siinä."

Näin vastasi ystävä, kun kysyin mitä hyvää parisuhteessa on. Ja tottahan se on! Yksin on hiton kurjaa olla, pidemmän päälle. Niin ihanaa kuin onkaan vaan olla yksin ja lukea rauhassa, vielä ihanampaa olisi jos siinä sohvalla olisi toinenkin. Mielellään joku joka tykkää lukemisesta tai ainakin antaa mun lukea rauhassa. Niin tai tietenkin sitä voisi keskustella syvällisiä tulevasta ja kerrata mennyttä.

Itse aina haaveilin parisuhteesta. En sellaisesta, jossa on omakotitalo, farmari-Volvo, kultanen noutaja ja 2,6 lasta. Ei! Haaveilin ihan vaan sellaisesta jossa olisi minä ja joku toinen. Niin ja tietenkin minun kaksi kissaa. Ja lapsia ehdottomasti 3! Sitä kuka on saanut aikaiseksi 0,6 lasta käy hieman sääliksi. 

Vaikka elämässäni on ihmisiä, perhettä ja ystäviä, olisi ihan kivaa kyllä käpertyä miehen kainaloon taas pitkästä aikaa. Tosin nyt on niin kuuma, ettei sekään varmasti olisi kivaa. Mutta kuten se yksi mies siinä artikkelissa kertoi, eniten hän kaipaa puolisoa aamupalapöytään vastapäätä jakamaan aamun sanomalehden. Tai että ruokaa saisi laittaa useammalle. Olihan se kivaa. Siihen tottui ja se muuttui arkiseksi, mutta se siinä kai olikin parasta. Ei tullut yllätyksiä. (Paitsi sitten tietenkin se ISO yllätys!)

Minulle kerrottiin, että kun olen yksinhuoltaja, miehen löytäminen on vielä vaikeampaa. No, ei se ole ollut helppoa nytkään. Tällaiselle seinäruusulle joka ei pärjää kauniimmille kanssasisarilleen. En ole katkera, en! No en silti voi valittaa. Mukavia miehiä, ihania miehiä ja Ah niin hyviä miehiä on ollut. Ja vaikkei kukaan ole jäänyt, kaikista jäi muisto. Saa sitten varoitella tytärtä pelureista (ja palomiehistä) ja komentaa omaa poikaa olemaan herrasmies! 

JA kaikki tämä vain siksi, että psykologin luo meno lähestyy! Kaikkea en osaa ajatella valmiiksi, mutta jos en sitten ainakaan sanoisi mitää ihan tyhmää tai asiatonta! Paljon riippuu siitä haastattelusta. Pitäkää peukkuja!

"Huono ihminen ja muita mietteitä"

Olen aina ollut hieman melankoliaan taipuvainen ja yksinäisyyteen vätäytyvä. Viihdyn ihmisten kanssa ja tykkään tehdä töitä ihmisten parissa, mutta parhaiten viihdyn pienessä porukassa tai ihan yksin. Kaikki harrastuksetkin ovat sellaisia, ettei kaveria tarvitse. Kun on työöpaikalla, jossa tapaa paljon ihmisiä päivässä, on ihanaa tulla kotiin ja olla vaan. Ei puhua tai selitellä tekoja. 

Omillaan olossa on vaan se kurjuus, että ehtii miettimään asioita. Kaikenlaista tulee mieleen. Ajatukset vaihtuvat innostuksesta pelkoihin. Mietin, että mitä kaikkea uudelle vauvalle sitten joskus ostan ja mitä kaikkea tehdään yhdessä. Niin paljon kaikkea ihanaa mitä odottaa. Mutta sitten tulee mieleen se kaikki paha ja pelottava. Mitä jos vauvalla ei ole kaikki kunnossa, mitä jos itse sairastun tai minulle tapahtuu jotain? Mitä jos lapsi syyttää minua elämänsä pilaamisesta ja haluaa pois? 

Mitä jos en yksin pärjääkkään? Uskon vahvasti, että yksi ihminen pärjää siinä missä kaksikin, mutta mitä jos mokaan jotenkin? Tai teen ison virheen kasvatuksessa. Ja tiedän, kaikki tekee virheitä, se on osa ihmisenä olemista. Viikonloppuna ollut aikaa miettiä omaa elämää ja valintoja tähän asti. Ja täytyy myöntää, etteivät kaikki valinnat ole olleet parhaimmasta päästä. 

Koskaan ei kuitenkaan kannata katua mennyttä! Varsinkin, kun en ihan mitään murhaa sentään ole tehnyt. Sitä katuisin ja tietenkin kaikkia muita suurempia rikoksia. Omasta mielestäni kuitenkin mokia on tullut tehtyä. Nyt koitan alkaa rajoittamaan niitä jotta minusta tulisi mahdollisimman hyvä roolimalli ja minusta tulisi sellainen ihminen, jota edes oma tuleva lapseni arvostaisi ja kunnioittaisi minua. Nyt vain pitää ottaa itseään niskasta kiinni, opetella tekemään hyviä valintoja ja unohtaa ne huonot.

"Kiva huomata"

En ole koskaan ollut kovin hyvä puhumaan hieman oudommille ihmisille omista asioistani. Perheelle kerron kyllä kaikki, en aina kuitenkaan ilman kysymistä. Tuntemattomillekin kerron, jos kysyvät. Ei minulla mitään salattavaa ole. Kai sitä varoo toisten mielipiteitä ja varsinkin arvostelua. Varsinkin tässä asiassa. Kaikilla kun on oma mielipide.

Hienoa on kuitenkin ollut huomata, että olen saanut tukea ihmisiltä. Hieman vieraammiltakin. Ja kuullut muutamien ihmisten vastaavia tarinoita. Se rohkaisee, varsinkin kun toistaiseksi kaikilla on ollut hyviä kokemuksia vaikka vaikeuksia onkin ollut. Jos vaikka tälle munkin tarinalle olisi hyvä loppu.

Olen kyllä miettinyt sitäkin, että mitä jos tämä ei onnistukaan ja sitten ihmiset voi voittelevat ja ihmettelevät miksei hommasta tullut mitään. Kertoa sekin sitten pitää, eihän se ole kuin elämää. Tiedän jo etukäteen, että jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu, olen todella surullinen ja se ottaa koville. Onneksi jaksan ajatella aina tulevaan ja mietin sitten varmasti jossain määrissä jo seuraavaa kertaa. Kolmesti saa yrittää ja jos viimeinenkin kerta ei onnistu, voin kertoa jo nyt, että olen murtunut. 

Nyt täytyy kuitenkin miettiä positiivisesti ja onnellista tulevaisuutta! Pahinta pitää pelätä, mutta parasta pitää toivoa! Vahva usko siihen, että ammattilaiset osaavat homman ja jos vaan minun kroppa on yhteiskykyinen, homma toimii. Mutta tosiaan, on ollut kivaa huomata miten ihmiset ovat olleet kannustavia tässä asiassa. Epäilijöitä on aina, mutta kun tekee omia valintoja ja oman pään mukaan, ei tule omasta elämästä ainakaan pettymystä!